© Satu Hovi 2002 / 2011 / 2017
Tämä artikkeli on julkaistu Aarniwalcea- lehdessä vuonna 2002 (artikkelia on muokattu 2017). Kiitän lukijoita huomioista, olen tehnyt alkuperäiseen tekstiin tarkennuksia ja lisäyksiä myöhempien tutkimusten ja kokeilujen pohjalta.
Suomen hautalöydöistä on löydetty viitteitä naisten päähineistä. Joissakin haudoissa pään paikalla on jäänteitä tekstiileistä, joissakin jalkapuolelta löytyy samantyyppisiä jäänteitä, jotka on myös tulkittu päähineiksi. Suomalaiset tekstiiliarkeologit tuntuvat olevan kaikki yksimielisiä siitä (mm. Riikonen), että naimisissa olleella naisella tuo päähine oli puettu päähän, kun hänet haudattiin ja neidon päähine otettiin mukaan tuonpuoleiseen pakkaamalla se haudan jalkopäähän.
Länsi-suomalaisissa viikinkiajan haudoissa on jälkiä päähineistä. Näiden jälkien perusteella arkeologit (mm. Lehtosalo-Hilander ja Riikonen) ovat tulkinneet länsisuomalaisella kulttuurialueella viikinkiaikana olleen yhtenäisen päähinemuodin, jolle on yleisesti hyväksytty nimitys kaarihuntu. Tällainen kaarihuntu kuuluu virallisesti Maskun ja Kaarinan muinaispukuihin. Näiden pukujen entisöinti on tehty ammattitaidolla. Näiden pukujen entisöinnissä esikuvina olleissa haudoissa oli tarpeeksi jäänteitä, että päähine päätettiin valmistaa. Euran Luistarin kalmiston haudoissa ei 1980-luvulla löydetty yhtä selviä päähineen jäänteitä, joten Euran puku on virallisesti ilman päähinettä, vaikka puvun kantajalla aikoinaan on jonkinlainen päähine ollut. Nykyään tekstiiliarkeologipiireissä siis ajatellaan, että useimmilla, jollei kaikilla, länsisuomalaisilla naisilla, jotka pukeutuivat muinaispuvun tyyppiseen asuun eli vaippahameeseen, olisi ollut kaarihuntu-päähine. Lehtosalo-Hilander arvelee, että se vähäinen asukasmäärä, joka muualla Suomessa on tuolloin ollut, olisi pukeutunut länsisuomalaisen muodin mukaan ja luonut oman muotinsa vasta 1100-luvun jälkeen. Itse arvelen, että vaippahameeseen pukeuduttiin maaseudulla läpi keskiajan, sillä Itä-Suomesta löytöjä on vielä 1400-luvulta, sieltä viitteet kaarihuntuun puuttuvat. Voisiko kaarihuntu olla jonkinlainen hunnun alla pidetty koroke tai tuki, kuten kansanpukujen säppälit 1700-1880- luvuilla. Uskon kaarihunnun ainakin kehittyneen sellaiseksi ajan myötä.
Tässä kuvassa on kaarihunnun jäännökset Maskun Humikkalasta Helsingin Kansallismuseossa.Kaarihuntu on kudottu murto-tai kärkitoimikkaana. Se puetaan päähän poikittain kutomissuuntaan nähden siten, että valmiissa päähineessä loimen suunta kiertää päätä. Loimen pitkiin sivuihin, siis päähineen ylä- ja alareunaan, kudotaan viikinkiajan suomalaiseen tapaan putkihulpiot.
Kudottavaa kangasta muotoillaan kangaspuissa siten, että jo kudottua aluetta aletaan venyttämään kankaipuiden sivuun solmittavien nauhojen avulla. Tarkoituksena on saada kankaan loimi vähitellen levenemään, kunnes, se on leveimmillään työ puolessa välissä. Tämä kohta tulee otsalle. Kun työtä jatketaan, aloitetaan jälleen kaventaminen, jolloin näitä loimesta kangaspuihin kulkevia nauhoja aletaan löystää vähitellen. Viikinkiaikaisissa loimipainokangaspuissa ei käytetä pirtaa loimen pitämiseksi tasaleveänä eikä pingotinta kudetta kiristämään, joten apulankojen kireyttä ohjaillen on kuteen tiukkuutta helppo (teoriassa) säädellä. Tekniikkaa voi soveltaa nykyaikaisiin kangaspuihin siten, että jättää pirran tästä työstä pois, ja kiristää kuteen viikinkien tapaan kudontamiekalla. Kaarihuntua voi kutoa vaikka pienissä lasten pöytäpuissa.
Tämän vuoksi en voi tehdä kunnollista mallikappaletta edes ostokankaasta muotoon leikaten (ja niinhän viikinkiajan naiset eivät näitä päähineitään valmistaneet, vaan jokainen päähine kudottiin aina erillisenä).
Sekä alku- että loppupäähän jäävät loimilangat käytetään nippuina kankaaseen kiinni kudottavan lautanauhan kuteena. Samalla päähine yhdistyy ympyräksi, kun nauhan kuteena käytettäviin lankanippuihin otetaan lankoja loimen kummastakin päästä. Lankaniput punotaan iskunyöreiksi ennen nauhan kutomista. Nyörit kudotaan lautanauhaan vain yhteen suuntaan, ja sitten niitä punotaan edelleen ristikoksi, jonka päättää toinen samanlainenm lautanauha. Vieressä olevassa kuvassa nämä kaksi lautanauhaa näkyvät vaaleampina raitoina. Iskunyörit jatkavat ulos toisestakin lautanauhasta, mutta nykytutkimuksen mukaan (2011) eivät kovin pitkälle alas niskaan. Nyörit saatetaan vielä kiinnittää toisiinsa koristeellisesti. päähine vuorataan tuohella, joka kiinnitetään kiinni kankaaseen reunoihin ja lakea kiertämään pronssikierukoiden avulla.
Päähine on aika erikoisen näköinen. Ovatkohan arkeologit nyt aivan oikeassa? Kuvassa Kaarinan puvun päähine tekijänsä Sari Raition päässä. (Osa kuvasta s. 70 kirjassa Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.) An Arch veil. The headdress looks rather strange. Have the archeologists been right? In the picture the reconstructed headdress of ancient dress of Kaarina (10th century) on its maker Sari Raitio. Part of the picture in page 70 from Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.
Vähän viikinkiajan lopun jälkeen (noin 1100-luvun puolesta välistä) on viitteitä tavallisen hunnun käytöstä päähineenä. Ei siis enää kaarihuntu- päähinettä. Muinaispukujen työohjeet näyttävät suosivan huntukankaana ohutta villaa, mahdollisesti samaa kuin pukujen alusmekot, ja mainitsevat että pellavaakin voi käyttää. Luulen kuitenkin, että koska hienot, hunnuiksi sopivat pellavakankaat olivat tuontitavaraa ja muinaispukujen muut kankaat olivat kotitekoisia, on todennäköistä, että huntukin on kotona tai kotimaassa kudottu. Suomessa osattiin kutoa hyvinkin ohuita villakankaita. Toinen mahdollisuus raaka-aineeksi on kotimainen nokkonen tai hamppu.
Perniön puvun (esikuva noin vuodelta 1200) työohjeissa on hunnun pukeminen pään ympäri ratkaistu kätevästi. Siinä on esitelty tapa, jota myös Lehtosalo-Hilander suosittelee. Huntukangas on neliö, joka taitetaan puoliksi kolmioksi. Ohimoille taitteeseen kiinnitetään päistään kaksi nauhaa, ja kun kangas puetaan päähän, nauhat solmitaan taakse. Perniön puvussa nämä nauhat ovat ristikkonauhoja. Seija Sarkin mukaan viikinkiajan jälkeen ristikkonauhat olivat yleensä suositumpia kuin lautanauhat. Varmaankin naiset, jotka pukivat päähänsä hunnun jo viikinkiajalla, sitoivat sen lautanauhoin, mikäli käyttivät huntua jo silloin.
Kaunis huntu tulee, kun nauha kiinnitetään keskelle taitetta siten, että kiinniommeltu nauhan osuus tulee otsalle. Lehtosalo-Hilander suosittelee kolmantena tapana mallia, jossa kolmioksi taitettuun huntukankaaseen ei ommella kiinni nauhaa, vaan hunnun päät viedään kaulan ympäri ristiin ja solmitaan niskaan hunnun alle. Pään ympäri voi kietaista vaikka erillisen nauhan.
Talvella, kovilla pakkasilla, naisilla on varmasti ollut muunkinlaisia päähineitä. Ehkä turkislakki. Ns. ajurinlakki (tämä korva- ja niskaläpällinen malli löytyy nykyäänkin ainakin joka toisen suomalaisen isoisän hattuhyllyltä) on kuvattu suomalaisissa renessanssiajan maalauksissa. Pylkkäsen mukaan sitä on käytetty jo ainakin keskiajalla.
Suomessakin on saatettu käyttää huppumaisia päähineitä. Näitä vasta keskiajalle tyypillisenä pidettyjä päähineitä on löydetty Tanskasta Hedebyn viikinkiaikaisista kaivauksista.
Elsner, Hildegard: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer frühen Stadt. Wachholtz Verlag 1992
Hägg, Inga: Die Textilfunde aus dem Hafen von Haithabu. Berichte über die ausgrabungen in Haithabu, vol. 20. Neumünster, 1985
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Euran puku ja muut muinaisvaatteet. Vammala, 2001
Perniön puvun työohjeet. Perniön Maa- ja kotitalousnaiset 1998
Pylkkänen, Riitta: Renessanssin puku Suomessa 1550-1620 / / Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa ajalla, Helsinki 1956.
Riikonen, Jaana: Naisenhauta Kaarinan kirkkomäessä. Karhunhammas 12. 1990
Sarkki, Seija: Suomen ristiretkiaikaiset nauhat. HYAL moniste. Helsingin yliopisto, 1979
Tomanterä, Leena: Maskun puvun työohjeet. Ken kantaa Kalevalaa: 1835 Kalevala 1985 : Museoviraston ja Kalevala Koru Oy:n näyttely.