Suomalainen miehen ja naisen muinaispuku

Satu Hovi 2002 / 2011

Tämän sivun tekstit perustuvat pitämieni muinaispukuluentojen käsiohjelmiin. Sivuilla on tiivis yhteenveto sekä miehen että naisen muinaispuvuista. Jos kaipaat ohjeita pukujen valmistamisesta, lue myös sivuni Making of Female Finn Viking Costume ja A male Viking Finn Costume Replicas. Ensimmäisillä sivuilla käsitellään myös ostokaiden soveltamista suomalaiseen viikinkiasuun. Viikinki- ja keskiajan käsitöistä kertovassa blogissani löydät uusinta tietoa aiheesta sekä kattavasti alan artikkeleita ja kirjoja.

Tutustu sivuun ja anna halutessasi palautetta. Yhteystietoni löydät tämän sivun oikeasta alalaidasta.

Viikinkiaikainen miehen puku Suomessa

Viikinkiajan mies pukeutui Suomessa samaan tapaan tunikaan, viittaan tai takkiin, housuihin sekä säärisiteisiin kuten muutkin Itämeren ympäristön kansat. Suomen viikinkiajalle sijoittuvat arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että täällä on ollut länsinaapureistamme poikkeava vaatteiden koristelu- ja viimeistelytekniikka, joka vaikutti voimakkaasti vaatteiden ulkoasuun.

 

Viikinkimiehen vaatemallivalikoima. Kuva kirjasta: Elsner, Hildegard: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer fruhen Stadt, s. 46 Wachholtz Verlag.

Koristeena suomalaiset käyttivät pronssispiraaleita, joita miehen muoti suosi jo varhaisella viikinkiajalla ennen naisia. Kankaan päihin kudottujen lautanauhojen ja säärinauhojen päät viimeisteltiin iskunyörein, joihin pujoteltiin pronssispiraalikuvioita. Kuvan viitan esikuvana on ollut Luistarin haudan 348 miehen viitta.

Kuvassa spiraalikoristeita Luistarista, Eurasta. Suomen Kansallismuseon perusnäyttely, Helsinki. Muut lienevät tunikan tai viitan kankaan päälle ommeltuja koristeita, vasemmalla keskellä ja alla on miehen lautanauhavyön ristikkokoristelua. Irrallisia spiraaleista tehtyjä kuvioita ommeltiin tunikoiden päänteiden ja sivuhalkioiden ympärille ja viittojen päälle. Pronssispiraalein koristeltu lautanauhavyö on löydetty useista varsinaissuomalaisista haudoista.

Viikinkiajan loppuun mennessä spiraalikoristelut katoavat miesten hautalöydöistä viittaa lukuunottamatta; naisilla koristelu jatkuu. Tummansininen spiraalikuvioin koristeltu viitta lienee ollut symbolinen ja perinteitä kunnioittava päällikön tunnus vielä 1100-luvulla. Spiraalikuviointi oli tyypillistä myös Baltian kansoille, jotka käyttivät koristeena litistettyjä pronssisuikaleita.

Kansallismuseon perusnäyttelyssä on Luistarista, miehen haudasta 348 löydetyt hopeapunokset, jotka oli ommeltu tunikan kaula-aukkoa kiertämään. Tunika on ollut silkkiä. Sinistä viittaa on kiinnittänyt upea solki. Silkki oli hyvin harvinaista tuontitavaraa viikinkiajan Suomessa, kuten pellavakin.

Alusvaatteiden materiaaleina suomalaiset käyttivät nokkosta tai hamppua, joita ei värjätty. Päällimmäisten vaatekerrosten materiaalina oli villa. Se värjättiin kasviväreillä hidasta kylmävärjäystekniikkaa käyttäen. Villakankaita kuvioitiin myös ruuduin ja raidoin. Suomesta on löydetty myös jonkin verran yksinkertaista kirjontaa. Kuvan raidallinen kangas on esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kuvan viitan esikuvana on Luistarin haudan 348 miehen viitta. Se oli tummansininen ja kudottu raidalliseksi, vaikka oli yksivärinen. Raidat syntyivät, kun kudottiin 4 kuteen raitoina vuorotellen S - ja Z - suuntiin kehrättyjä lankoja.

Tunikaa on voitu käyttää useampaa eri mallia tai kokoa päällekkäin säästä riippuen: väljempi ja tiukempi, ohut ja paksu... Myös hihan pituus on vaihdellut. Housuja arvellaan Suomessa käytetyn kolmea mallia, kuten Skandinaviassakin: pitkät housut, polvipituiset pussihousut ja tiukat jalkaterälliset pitkät sukat. Lisäksi käytössä on ollut säärisiteet, säärinauhat, päähineet (nahkaa, kangasta tai neulakinnasta, huppumallia löydetty Tanskasta), takki (kulkusnappeja on löydetty useasta haudasta), viitta, sadeviitta ja neulakinnaslapaset.

Suomesta on löydetty monesta haudasta vyönheloja, ja heloitetut vyöt luovat viitteitä kanssakäymisestä Itä-Euroopan kansojen kanssa. Kuvan esineet ovat esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Tupsuvöitä löydettiin Euran Luistarin miesten haudoista 800- luvulta. Nämä vyöt olivat hautalöyöjen perusteella muodissa ajalla ennen 1000-lukua. Vyöt oli kudottu lautanauhatekniikalla tuppiloksi. Niiden päät oli punottu iskunauhoiksi, joihin oli pujotettu spiraaliputkia. Iskunauhoista muodostettiin ristikkoa. Kuvan tupsuvyön esikuvana on Euran Luistarin hauta 100.

Viittaa (tai takkia) kiinnittävän soljen sekä vyön soljen malli vaihteli viikinkiajan kuluessa. Viikinkiajan mies käytti Suomessa vain vähän koruja: kierre- tai sorminikaman peittäviä pronssilevysormuksia oli monissa miesten haudoissa, näiden lisäksi on löydetty jonkin verran riipuksia. Miehen tärkeitä tavaroita hautalöytöjen perusteella olivat myös kukkaro ja tulukset. Esimerkkinä pronssinauhoin reunustettu nahkakukkaro löydettiin Eurasta, Luistarin kalmistosta, haudasta 348.

Kuvassa Suomalainen viikinkinainen 1000-luvun puolivälistä ja viikinkimies 900-luvulta. Valokuva Rauno Huikari.

Kankaat ja niiden viimeisteleminen

Kankaat kudottiin pystykangaspuilla ja ne reunustettiin lautanauhanauhoin, jotka sekä kudottiin kankaan loimea luotaessa että kudottiin kankaan lopetusreunoihin käyttäen kankaan yleensä 2-6 loimilangan nippuja nauhan kuteena.

Kankaan reunaksi eli hulpioksi kudottiin vahva, kaksinkerroin kääntyvä putkihulpio. Putkihulpio oli todennäköisesti valmiina noin puoli senttimetriä kapea, kaksinkertainen ja palttinasidoksinen reuna. Sen sidos oli palttinaa, vaikka varsinainen kangas putkihulpioiden välissä olisikin kudottu toimikkaana.

Kankaan aloitus- ja lopetusnauhoissa suomalaiset käyttivät erityistä tiilimuurikuviointia. Se syntyy siten, että nauhalautoihin (reunalautoja lukuunottamatta) pujotettiin loimilanka vain kahteen vastakkaiseen reikään muiden reikien jäädessä tyhjäksi. Langat pujotettiin samoista rei'istä parittaisiin lautoihin, kukin pari vastakkaisilta puolelta lautaa. Tällainen kankaiden viimeistelytapa loi kauniita yksityiskohtia pukuihin. Kuvassa on miehen tunikan helmaan kudottu tiilimuurikuvioinen lautanauha.

Näitä viimeistelyjä käyttäen kudottiin kankaat koko Skandinaviassa ennen viikinkiaikaa kansainvaellusajalla, mutta viikinkiajan koittaessa Skandinaavit omaksuivat uuden muodin ja vaakakangaspuiden käytön, mutta suomalaiset jatkoivat kutomista pystykangaspuilla. Toisin kuin Skandinavian maissa, Suomessa kankaankutomistekniikka säilytti kansainvaellusajan piirteet: kankaat kudottiin yksittäisinä kappaleina pystykangaspuissa. Ne pääteltiin lautanauhoin. Useita erilaisia kankaiden sidoksia on käytetty, joista yleisimpiä olivat erilaiset toimikassidoksiset villakankaat. Myös ruudullisia ja raidallisia kankaanjäänteitä on löydetty. Yleisin sidos oli laskeva villatoimikas, mutta muun muassa palttinasidosta ja nokkos- sekä hamppukangasta käytettiin.

Vaatteet koristeltiin hyvin ohuesta langasta kudotuilla, monivärisillä ja monimutkaisin kuvioin koristelluilla lautanauhoilla. Ne ommeltiin kankaan viimeistelynauhojen tai putkihulpioiden reunaan. Vaikka kaikki vaatteet tehtiin todennäköisesti itse kotona, näitä koristeellisia nauhoja ostettiin paikallisilta ammattilaisilta. Nauhojen kude oli usein värjäämätöntä kasvikuitua: nokkosta tai hamppua. Kuvan koristenauha on ommeltu tiilimuurikuvioidun kankaan viimeistelynauhan reunaan.

Viikinkinaisen puku Suomessa

Suomen naiset pukeutuivat eri tavalla kuin Skandinaaviset sisarensa. Hautalöytöjen perusteella suomalaisen puvun osat olivat alusmekko, päällysmekko, esiliina, säärisiteet, päähine (naimisissa olevilla naisilla, tytöt käyttivät nauhoja hiuksissaan), neulakintaat ja viitta. Alusmekosta ei ole säilynyt tarpeeksi, jotta tarkkaa mallia voisi päätellä. Koska kankaat kudottiin kotona pystykangaspuilla, se todennäköisesti leikattiin siten, että sekä mekon että hihansuiden helma osuu kankaan päättölautanauhaan. Siten niitä ei enää erikseen tarvinnut päärmätä.

Päällysmekko oli joko peplos-tyyppinen neliö tai kaksi suorakaidetta. Suomalainen nainen puki aina asuunsa esiliinan. Viitta oli suorakaiteen muotoinen. Säärisiteet olivat villaa, pituudeltaan noin kolmimetriset ja leveydeltään noin 10-12 cm. Myös viitta ja säärisiteet viimeisteltiin reunalautalauhoin ja putkihulpioin. Vyötä ja säärisiteitä kiinnittävät sukkanauhat kudottiin lautanauhoja käyttäen, ja niiden molemmat päät oli viimeistelty kauniisti.

Suomesta ei ole löydetty Skandinaavisen mallin mukaisia viikinkipäähineitä. Länsisuomalaisista haudoista on löydetty jäänteitä kaarihuntu- päähineestä. Se edelsi kansanpukujen säppäliä ja muita hiusnauhoja. Kuvassa olevat jäänteet kaarihunnusta ovat esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä.

Kuvassa Kaarinan puvun päähine tekijänsä Sari Raition päässä. (Osa kuvasta s. 70 kirjassa Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.) Kaarihuntu on pään ympäri kiedottu kapea villakangas, jossa on tuohi vuorena. Tuohi on yhdistetty päällyskankaseen pronssipriraalein. Niskassa on lyhyt spiraalein koristeltu iskunauharistikko. Savosta ja Karjalasta keskiajalta on viitteitä koivuntuohella kovetetusta hunnusta tai jostakin sentapaisesta päähineestä.

Rikkaat koristelivat esiliinansa, viittansa ja kaarihuntunsa runsain pronssispiraalikoristein. Spiraalikoristeisia viuhkoja saattoi näkyä myös sukkanauhojen päissä. Viikinkiajan alussa koristelu oli vaatimattomampaa ja spiraalit oli valmistettu paksummasta pronssi- tai messinkisekoitelangasta.

 

 

Rikkaimmilla oli puvussaan olkasoljet pitämässä päällysmekkoa paikallaan, usein suomalaisilla roikkui niistä ketjut. Ketjuista, enevässä määrin viikinkiajan lopua kohden, roikkui tarvekaluja. Kuvassa Euran Luistarin haudan 56 yläosa Suomen Kansallismuseon perusnäyttelyssä. Solkimalli viikinkiajan Suomessa oli aina pronssia ja malliltaan pyöreä. Sen koristelu vaihteli, ja viikinkiajan jälkeen solkimalli alkoi vaihdella hopeisesta hevosenkenkäsoljesta Länsi-Suomessa pronssiseen ovaalinmuotoiseen solkeen Savossa ja Karjalassa. Myös spiraalikoristelu muuntui muotien mukana.

Köyhä nainen kiinnitti pukunsa toiselta olalta, tai molemmilta, puisilla tai luisilla pukuneuloilla tai sitten olalta kiinni ommellen.