Suomalainen muinaispuku

Tältä aukeamalta löydät tietoa viikinkiajan pukeutumisesta Suomessa. Tämän sivun tekstit perustuvat pitämieni muinaispukuluentojen käsiohjelmiin. Viereisestä valikosta löydät kirjoittamiani artikkeleita ja tutkielmia aiheesta sekä pari linkkiä hyville aiheeseen liittyville sivuille. Tutustu sivun aiheeseen ja anna palautetta. Olen käytettävissäsi, jos haluat minut luennoimaan, työpajaa pitämään tai haluat muuten vain keskustella kanssani aiheesta. Yhteystietoni löydät tämän sivun alalaidasta.

Seuraavaksi aion syventyä miettimään, miten viikinkiajan ihminen oikein kutoi putkihulpion. Putkihulpio on kankaan reuna, sivu eli hulpio. Viikinkiajalla se kudottiin ontoksi, ja siten se oli vahvempi ja kulutusta kestävämpi kuin tämän päivän yksinkertaiset kankaanreunat. Nykyään se kudotaan vaakakangaspuissa kahdeksalla niisipuulla, mutta olen vakuuttunut, että viikinkiajan ihminen tiesi helpomman tavan. Tähän asti olen törmännyt vain teoriohin, jotka eivät toimi käytännössä. Täytyy olla helpompi tie! Palaan asiaan myöhemmin...

Viikinkiaikainen miehen puku Suomessa

Viikinkiajan mies pukeutui Suomessa samaan tapaan tunikaan, viittaan tai takkiin sekä jalanverhoihin kuten muutkin Itämeren ympäristön kansat (kuva alla). Suomen viikinkiajalle sijoittuvat arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että täällä on ollut omanlaisensa vaatteiden koristelu- ja viimeistelytekniikka. Toisin kuin Skandinavian maissa, Suomessa kankaankutomistekniikka säilytti kansainvaellusajan piirteensä: kankaat kudottiin yksittäin pystykangaspuissa ja ne reunustettiin sekä pääteltiin lautanauhoin. Useita kankaiden sidoksia on käytetty, yleisimpiä ovat erilaiset toimikassidoksiset villakankaat. Myös ruudullisia ja raidallisia kankaanjäänteitä on löydetty.

Viikinkimiehen vaatemallivalikoima. Kuva kirjasta: Elsner, Hildegard: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer fruhen Stadt, s. 46 Wachholtz Verlag.

Koristeena suomalaiset käyttivät pronssispiraaleita, joita miehen vaatemuoti käytti jo ennen naisten vastaavaa: jo varhaisella viikinkiajalla. Kankaan päihin kudottujen lautanauhojen ja säärinauhojen päät viimeisteltiin iskunyörein, joihin pujoteltiin pronssispiraalikuvioita. Irrallisia spiraaleista tehtyjä kuvioita ommeltiin tunikoiden päänteiden ja sivuhalkioiden ympärille ja viittojen päälle. Pronssispiraalein koristeltu lautanauhavyö on löydetty useista Varsinaissuomalaisista haudoista. Viikinkiajan loppuun mennessä spiraalikoristelut katoavat miesten hautalöydöistä; naisilla koristelu jatkuu. Spiraalikuviointi on tyypillistä myös Baltian kansoille.

Tunikaa on voitu käyttää useampaa mallia: väljempi ja tiukempi; myös hihan pituus on vaihdellut. Housuja arvellaan Suomessa käytetyn kolmea mallia, kuten Skandinaviassakin: pitkät housut, polvipituiset pussihousut ja tiukat jalkaterälliset pitkät sukat. Lisäksi käytössä on ollut säärisiteet, säärinauhat, päähineet (nahkaa, kangasta tai neulakinnasta, huppumallia löydetty Tanskasta), takki (kulkusnappeja löydetty useasta haudasta), viitta, sadeviitta ja neulakinnaslapaset.

Suomesta on löydetty monesta haudasta vyönheloja, ja heloitetut vyöt luovat viitteitä kanssakäymisestä Itä-Euroopan kansojen kanssa. Viittaa (tai takkia) kiinnittävän soljen sekä vyön soljen malli vaihteli viikinkiajan kuluessa. Viikinkiajan mies käytti Suomessa vain vähän koruja: kierre- tai sorminikaman peittävät pronssilevysormukset olivat monissa miesten haudoissa, näiden lisäksi on löydetty jonkin verran riipuksia.

Kuvassa Suomalainen viikinkinainen 1000-luvun puolivälistä ja viikinkimies 900-luvulta. Valokuva Rauno Huikari.

Viikinkinaisen puku Suomessa

Suomen naiset pukeutuivat eri tavalla kuin Skandinaaviset sisarensa. Kankaat kudottiin pystykangaspuilla ja ne reunustettiin lautanauhanauhoin sekä sivuista että kankaan aloitus- ja lopetusreunoista. Tällä tavalla kankaat kudottiin koko Skandinaviassa ennen viikinkiaikaa, mutta viikinkiajan koittaessa Skandinaavit omaksuivat uuden muodin ja vaakakangaspuiden käytön, mutta suomalaiset jatkoivat pystykangaspuilla vanhaa tuttua kankaanviimeistelytekniikkaa käyttäen. Yleisin sidos oli laskeva villatoimikas, mutta muun muassa palttinasidosta ja pellavaa käytettiin.

Vaatteet koristeltiin hyvin ohuesta langasta kudotuilla lautanauhoilla. Niiden kude oli usein kasvikuitua: nokkosta, hamppua tai pellavaa. Vyö oli usein moniväristä paksumpaa villalankaa kudottu lautanauhavyö, jonka loimen päät oli viimeistelty kauniisti.

Suomalainen viikinki piti aina esiliinaa. Hautalöytöjen perusteella puvun osat olivat alusmekko, päällysmekko (peplos-tyyppinen neliö tai kaksi suorakaidetta), esiliina, säärisiteet, päähine (naimisissa olevilla naisilla), neulakinnaskintaat ja viitta. Rikkaat koristelivat asunsa, ainakin esiliinansa, runsain pronssispiraalikoristein. Viikinkiajan alussa koristelu oli vaatimattomampaa ja spiraalit paksumpia ja paksummasta langasta.

Rikkaimmilla oli puvussa olkasoljet pitämässä päällysmekkoa olkapäillä, usein suomalaisilla roikkui niistä ketjut. Ketjuista, enevässä määrin viikinkiajan lopua kohden, roikkui tarvekaluja. Solkimalli viikinkiajan Suomessa oli aina pronssia ja malliltaan pyöreä. Sen koristelu vaihteli, ja viikinkiajan jälkeen solkimalli alkoi vaihdella hopeisesta hevosenkenkäsoljesta Länsi-Suomessa pronssiseen ovaalinmuotoiseen solkeen Savossa ja Karjalassa. Samalla kankaiden viimeistely toi uusia yksityiskohtia pukuihin.

Suomesta ei ole löydetty Skandinaavisen mallin mukaisia viikinkipäähineitä. Länsi-suomalaisista haudoista on löydetty jäänteitä niin sanotusta kaarihunnusta. Viikinkiajan jälkeen Savosta ja Karjalasta on viitteitä koivuntuohella kovetetun hunnun käytöstä päähineenä.