Naisten päähineet viikinkiajan Suomessa

Suomen hautalöydöistä on löydetty vain epämääräisiä viitteitä naisten päähineistä. Tiedetään vain, että päähineitä on ollut. Joissakin haudoissa pään paikalla on jäänteitä tekstiileistä, joissakin jalkapuolelta löytyy samantyyppisiä jäänteitä, jotka on myös tulkittu päähineiksi. Suomalaiset tekstiiliarkeologit tuntuvat olevan kaikki yksimielisiä siitä (mm. Riikonen), että naimisissa oleella naisella tuo päähine oli puettu päähän, kun hänet haudattiin ja neidon päähine otettiin mukaan tuonpuoleiseen pakkaamalla se haudan jalkopäähän.

Länsi-suomalaisissa viikinkiajan haudoissa on sellaisia jälkiä päähineistä että arkeologit (mm. Lehtosalo-Hilander ja Riikonen) ovat tulkinneet länsisuomalaisella kulttuurialueella viikinkiaikana olleen yhtenäisen päähinemuodin, jolle on yleisesti hyväksytty nimitys kaarihuntu. Tälläinen kaarihuntumalli kuuluu virallisesti Maskun ja Kaarinan muinaispukuihin. Ko pukujen enttisöinti on tehty ammattitaidolla. Näiden pukujen esimerkkeinä olleissa haudoissa oli niin paljon jäänteitä, että päähine päätettiin valmistaa. Euran Luistarin kalmiston haudoissa ei 80-luvulla löydetty yhtä selviä päähineen jäänteitä, joten Euran puku on virallisesti ilman päähinettä, vaikka puvun kantajalla aikoinaan oli jonkinlainen päähine ollut (Lehtosalo-Hilander). Nykyään tekstiiliarkeologipiireissä siis ajatellaan, että useimmilla, jollei kaikilla, länsisuomalaisilla viikinkiajan naisilla olisi ollut saman mallinen kaarihuntu-päähine. Lehtosalo-Hilander arvelee, että se vähäinen asutus, joka muualla Suomessa on tuolloin ollut, olisi pukeutunut länsisuomalaisen muodin mukaan ja luonut oman muotinsa vasta 1100-luvun jälkeen.

Olen tutkinut Maskun puvun (noin vuodelta 1100) työohjeita ja tullut siihen tulokseen, että kaarihunnun voi valmistaa ainoistaan viikinkiaikaisia loimipainoisia pystykangaspuita käyttäen. En voi tehdä kunnollista mallikappaletta edes fuskaamalla eli kankaasta muotoon leikaten (ja niinhän viikiakiajan naiset eivät varmasti päähineitään valmistaneet). Muista puvun osista on laadittu tarkat kudonta- ja ompeluohjeet, mutta päähineestä on vain yksi piirros ja mittoja (Ken kantaa Kalevalaa).

Kaarihuntu on valmistettu murto-tai kärkitoimikkaasta siten, että loimen suunta kiertää päätä. Loimen pitkillä sivuilla, siis päähineen ylä- ja alareunaan, kudotaan putkihulpiot (reunat) lautanauhoilla samanaikaisesti kun kangas kudotaan: pujotetaan kudelanka sekä puiden että sen molemmin puolin samansuuntaisesti asetettujen lautanahaloimien viriöihin. Sitten käännetään lautanauhalautoja ja vaihdetaan kankaan viriötä. Päähineen reunat vedetään kireämmälle kutomisen alussa sekä lopussa ja jätetään löysemmälle kappaleen keskiosaa kudottaessa. Näin kangaskappaleen reunoista tulee aaltoilevat, keskiosastaan paksu ja päädyistään kapeampi. Viikinkiaikaisissa loimipainokangaspuissa ei käytetä pirtaa loimen pitämiseksi tasaleveänä eikä pingotinta kudetta kiristämään, joten apulankojen kireyttä ohjaillen on kuteen tiukkuutta helppo (teoriassa) säädellä. Sekä alku- että loppupäähän jätetään pitkät loimilangat, joihin kudotaan lautanauhat. Hapsut punotaan useille palmikoille ja kankaan reunoihin, hatun alareunaan ja sen lakea kiertämään,upotetaan rivit pronssikierukoita. (Viitteellinen piirros päähineestä ja sen mitat: Tomanterä)


Päähine on aika erikoisen näköinen. Ovatkohan arkeologit nyt aivan oikeassa? Kuvassa Kaarinan puvun päähine tekijänsä Sari Raition päässä. (Osa kuvasta s. 70 kirjassa Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.)

An Arch veil. The headdress looks rather strange. Does the archeologists have it right? In the picture the reconstructed headdress of ancient dress of Kaarina (10th century) on its maker Sari Raitio. Part of the picture in page 70 from Lehtosalo-Hilander: Euran puku ja muut muinaisvaatteet.

Vähän viikinkiajan lopun jälkeen (n.1100-luvun puolesta välistä) on viitteitä tavallisen hunnun käytöstä päähineenä. Ei enää kaarihuntu-päähinettä. Huntukankaana pukujen työohjeet näyttävät suosivan ohutta villaa, mahdollisesti samaa kuin pukujen alusmekot, ja mainitsevat että pellavaakin voi käyttää. Luulen kuitenkin, että koska hienot, hunnuiksi sopivat pellavakankaat olivat todennäköisesti tuontitavaraa (Lehtosalo-Hilander) ja muinaispukujen muut kankaat olivat kotitekoisia (Lehtosalo-Hilander), on todennäköistä, että huntukin on kotona tai kotimaassa kudottu. Suomessa osattiin kutoa hyvinkin ohuita villakankaita (Lehtosalo-Hilander).

Perniön puvun (n. vuodelta 1200) työohjeissa on hunnun kiinnittäminen ratkaistu kätevästi. Siinä on esitelty tapa jota myös Lehtosalo-Hilander suosittelee (s. 96). Huntukangas on neliö, joka taitetaan puoliksi kolmioksi. Ohimon kohtiin taitteeseen kiinnitetään päistään kaksi nauhaa, ja kun kangas puetaan päähän, nauhat solmitaan taakse. Perniön puvussa nauhat ovat ristikkonauhoja (Perniön puku). Seija Sarkin mukaan ristikkonauhat olivat yleensä suositumpia viikinkiajan jälkeen kuin lautanauhat. Varmaankin naiset, jotka pukivat päähänsä hunnun jo viikinkiajalla, sitoivat sen lautanauhoin (jos naiset käyttivät huntua jo silloin).

Kaunis huntu tulee, kun nauha kiinnitetetään toisesta reunastaan jonkin matkaa keskelle taitetta pitkin, ja kun nauhat solmitaan, jää nauha otsaa koristamaan (Lehtosalo-Hilander, s. 96). Lehtosalo-Hilander (s.96) suosittelee kolmantena tapana mallia, jossa kolmioksi taitettuun huntukankaaseen ei ommella nauhaa kiinni, vaan hunnun päät viedään kaulan ympäri ristiin ja solmitaan niskaan hunnun alle. Viimeiseksi voi kietaista irrallisen nauhan pään ympäri.

Talvella kovilla pakkasilla naisilla on varmasti ollut muunkinlaisia päähineitä. Ehkä turkislakki. Ns ajurinlakki, (tämä korva- ja niskaläpällinen malli löytyy nykyäänkin ainakin joka toisen suomalaisen isoisän hattuhyllyltä), on kuvattu suomalaisissa renessanssiajan maalauksissa (Pylkkänen). Pylkkäsen mukaan sitä on käytetty jo ainakin keskiajalla.

Suomessakin on saatettu käyttää huppumaisia päähineitä. Näitä vasta keskiajalle tyypillisenä pidettyjä päähineitä on löydetty Tanskasta Hedebyn viikinkiaikaisista kaivauksista (Hägg). Jopa niin suuria paloja, että kaavat on voitu jäljentää (Haithabu…). Kukaan arkeologeista ei suosittele suomalaiseen asuun skandinaavista myssyä.

Miesten päähineistä on haudoista löydetty vain hyvin epämääräisiä viitteitä. Lehtosalo-Hilander arvelee, että turkispäähineiden lisäksi esimerkiksi neulakintaisia päähineitä on voitu mahdollisesti käyttää.

Lähteet

• Elsner: Wikinger Museum Haithabu: Schaufenster einer frühen Stadt.
• Hägg, Inga: Die Textilfunde aus dem Hafen von Haithabu. Berichte über die ausgrabungen in Haithabu. Neumünster, 1985
• Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Euran puku ja muut muinaisvaatteet. Vammala, 2001
• Perniön puvun työohjeet.
• Pylkkänen, Riitta: Renessanssin puku Suomessa 1550-1620.
• Riikonen, Jaana: Naisenhauta Kaarinan kirkkomäessä. Karhunhammas 13.
• Sarkki, Seija: Suomen ristiretkiaikaiset nauhat. HYAL moniste.
• Tomanterä: Maskun puvun työohjeet. Ken kantaa Kalevalaa. Kalevala korun näyttelyjulkaisu.